18 minute read
Äidin traumaattisten kiintymyskokemusten vaikutus raskaus- ja vauva-aikaan
Sanna Isosävi
Raskaus ja vauvavaihe ovat erityisen herkkää aikaa äidin traumaperäisten ilmiöiden aktivoitumiselle ja siten erityinen mahdollisuus myös niiden tunnistamiselle ja hoidolle. Tässä luvussa perehdytään varhaisten kiintymystraumojen äitiyttä haavoittavaan vaikutukseen raskaus-, synnytys- ja vauvavaiheessa. Aihe on rajattu äiteihin, koska heidän traumahistoriansa vaikuttaa ainutlaatuisella tavalla vauvaan raskauden, synnytyksen ja ensisijaisen hoivanantajan roolin kautta. Lapsen varhaiskehitykseen vaikuttavat tämän lisäksi suhteet muihin läheisiin hoitajiin, koko perheen vuorovaikutus, perheen tukiverkko ja lapsen yksilölliset ominaisuudet.
Traumaattisten kiintymyskokemusten erityinen haittavaikutus
Raskaus- ja vauvavaihe herkistävät äitiä omille ja vauvan tunteille ja tuntemuksille. Herkistymisen ansiosta äiti osaa eläytyä vauvansa tuntemuksiin ja toimia nopeasti auttaakseen vauvaa (Cohen & Slade, 2000). Samalla elämänvaihe kuitenkin altistaa omissa varhaisissa kiintymyssuhteissaan traumatisoituneita äitejä kokemaan uudelleen menneisyyden ylivoimaisia tapahtumia. Psykologiset, keholliset ja hormonaaliset muutokset, vauvan hätä ja tarvitsevuus sekä hoivanantajan rooli palauttavat mieleen ja kehoon omat hoivakokemukset. Jos nämä herättävät äidissä hallitsemattomia vireys- ja tunnetiloja, hänen voi olla vaikea erottaa menneitä ja nykyhetken suhdekokemuksia toisistaan. Tällöin äidin kyky tulkita vauvansa viestejä ja asettua auttavaan vuorovaikutukseen hänen kanssaan vaarantuu (Fraiberg, Adelson & Shapiro, 1975; Schechter & Willheim, 2009; Punamäki & Isosävi, 2013).
Traumaattiseksi kokemukseksi kutsutaan yksilön sietokyvyn ja selviytymiskeinot ylittävää tapahtumaa, jota on mahdotonta käsitellä mielessä ja yhdistää omaan elämäntarinaan. Mielen yritys työstää traumakokemusta näkyy tyypillisesti niin sanottujen tunkeutuvien oireiden ja välttelyoireiden vuorotteluna. Tunkeutuvilla oireilla tarkoitetaan traumakokemuksesta muistuttavia tunne- ja vireystilan muutoksia, aistimuksia sekä muistikuvia. Välttelyllä tarkoitetaan yksilön yrityksiä suunnata huomio pois traumakokemusten sisäisistä (mm. tunteet, aistimukset, ajatukset) ja ulkoisista muistuttajista (mm. paikat, ihmiset, tekeminen) (Herman, 1992).
Yksittäiselle traumatapahtumalle altistuminen ei välttämättä aiheuta pitkäaikaisia haittavaikutuksia. Selviytymiseen vaikuttaa yksilön ominaisuuksien, hänen elämäntilanteensa ja tarjolla olevan tuen yhteisvaikutus. Kompleksisilla traumakokemuksilla, kuten lapsuuden perheväkivallalla tai sotakokemuksilla, on sen sijaan yleisesti vakavia ja pitkäaikaisia haittavaikutuksia. Kompleksiselle traumakokemukselle on luonteenomaista ylivoimaisen stressin pitkäkestoisuus, ajoittuminen kehityksen kannalta haavoittuviin kohtiin (esim. vauvaikä, nuoruusikä) ja se, että toinen ihminen on aiheuttanut ne tahallisesti. Kompleksiset traumakokemukset haittaavat itsesäätelykyvyn kehitystä eli mahdollisuutta säädellä vireystilaa, tunteita ja stressiä. Lisäksi ne värittävät kokemusta itsestä ja toisista ihmisistä pahoiksi tai häpeällisiksi ja haittaavat kykyä asettua läheisiin ihmissuhteisiin ja ottaa apua vastaan. (Kompleksinen traumaperäinen stressioireyhtymä, ks. Brewin ym., 2017.)
Varhaiset kiintymyssuhteissa koetut traumakokemukset ovat kehityksen kannalta erityisen haitallisia, koska pienet lapset ovat riippuvaisia vanhempiensa avusta stressin, tunteiden ja tarpeiden säätelyssä. Hoivaaja, jonka olisi pitänyt olla suojan ja turvan lähde, onkin aiheuttanut sietokyvyn ylittäviä kokemuksia. Sietokyvyn ylittäviä varhaisia suhdekokemuksia ovat paitsi psykologinen, fyysinen ja seksuaalinen kaltoinkohtelu, myös vetäytyvä, pelokas, poissaoleva (dissosioiva), outo tai omista kiintymystarpeista käsin lasta lähestyvä vanhemmuus (Bureau, Martin & Lyons-Ruth, 2010; Lyons-Ruth, Bronfman & Parsons, 1999). Kun vanhemman säätelyapu puuttuu, voimakkaat stressi- ja tunnetilat ylittävät lapsen sietokyvyn. Suhteen säätelyvaikeudet sisäistyvät kehittyvän keskushermoston ja rakentumassa olevan mielen ominaisuuksiksi (Perry ym., 1995), mikä tulee aikuisuudessa tyypillisesti esiin mielenterveysoirehdintana (mm. masennus, ahdistus, dissosiaatio, traumaperäinen stressihäiriö [PTSD], persoonallisuushäiriöt).
Raskaus- ja vauva-aika suurine muutoksineen, voimakkaita tunteita herättävä suhde omaan vauvaan ja elämänvaiheen kuormittavuus ovat omiaan haittaamaan traumatisoituneen äidin jo valmiiksi heiveröistä itsesäätelykykyä. Vauvan tarpeille herkistyminen aktivoi äidin omia kiintymyskokemuksia ja voi laukaista niihin liittyviä automaattisia taistele, pakene ja lamaannu -puolustautumisreaktioita (Fraiberg ym., 1975). Ylivireinen ”vaara kaikkialla” -kokemus tai alivireinen kyvyttömyys havaita hätäsignaaleita ja ryhtyä toimimaan voi estää äitiä havaitsemasta vauvan tarpeita sensitiivisesti ja vastaamasta niihin oikea-aikaisesti. Toisaalta äidin voi olla vaikea antaa vauvan tutkia ympäristöään rauhassa silloinkaan, kun hätää ei ole. Pahimmillaan äiti on voinut ajautua aiempia suhteitaan muistuttaviin traumatisoiviin parisuhteisiin, jotka tuottavat todellista uhkaa sekä hänelle että vauvalle.
Hoitavan henkilöstön on syytä huomioida, että myös muiden autettavana oleminen ja ammattilaisten hyväntahtoiset yritykset luoda läheinen hoitosuhde (jota varhaisesti traumatisoitunut äiti kipeästi tarvitsisi!) aktivoivat äidin kiintymyskokemuksia ja -tarpeita ja voivat siksi laukaista tarpeen puolustautua. Puolustautumisreaktioiden aktivoituessa äiti ei ole yhteistyötä tekevässä, ajattelevassa mielentilassa, vaan hyökkäävässä (taistele) tai pelokkaassa (pakene) ylivireystilassa tai vaihtoehtoisesti lamaantuneessa alivireystilassa.
Traumaattisten kiintymyskokemusten vaikutus vanhemman mielikuviin ja mentalisaatiokykyyn
Varhaisissa kiintymyssuhteissa kehittyneet oletukset ja toimintamallit aktivoituvat myöhemmissä lähisuhteissa. Raskausaikana mieli on erityisen avoinna omalle hoivahistorialle, joka toimii pohjapiirustuksena rakentumassa oleville mielikuville lapsesta ja itsestä hoivaajana. Traumatisoituneen äidin mielikuviin vauvasta ja itsestään äitinä voivat hiipiä aiemmista suhdekokemuksista tutut hyökkääjän ja uhrin roolit, tunkeutumis- ja välttelyoireet sekä yli- ja alivireystilat. Äiti voi joutua säätelemättömien tunnekokemusten valtaan, pyrkiä työntämään hoivaamistehtävän pois mielestään, jotta olo säilyisi siedettävänä, tai kokea lamaavaa avuttomuutta (George & Solomon, 2008; Solomon & George, 2011) (ks. seuraavan aukeaman taulukko). Traumoja kokeneille tyypilliset häpeän ja huonommuuden tuntemukset voivat värittää näkemystä itsestä ja lapsesta.
Traumaattiset kiintymyskokemukset voivat haitata myös äidin mentalisaatiokyvyn kehitystä ja käyttöä vanhemmuudessa. Mentalisaatio tarkoittaa vanhemman kykyä kiinnostua avoimesti ja uteliaasti siitä, millaisia mielentiloja – ajatuksia, tunteita, aikeita tai haluja – lapsen ja hänen itsensä käyttäytymisen taustalla on. Mentalisoiva vanhempi tavoittelee vauvan näkökulmaa ja pyrkii ymmärtämään omien tunteidensa ja ajatustensa vaikutusta vauvaan. Vanhempi ei luule tietävänsä, mitä vauvan mielessä on, vaan sietää tätä epävarmuutta ja jatkaa siitä huolimatta yrityksiään auttaa vauvaa.
Kun äidin omista varhaissuhteista on puuttunut vastavuoroisuus tai vastaukset omiin viesteihin ovat olleet traumatisoivia, voi olla liian pelottavaa tavoitella omaa ja vauvan mieltä. Lisäksi vanhemmuuteen liittyvä kuormitus sekä voimakkaat tunnetilat kytkevät korkeampia aivoalueita (etuaivokuori) pois päältä. Tällöin tulkintoja vauvan aikeista ohjaavat puolustusreaktioihin pohjautuvat nopeat ja karkeat päätelmät. Nämä myös tuntuvat hyvin ehdottomilta ja tosilta, kun niitä ei tunnisteta omiksi tulkinnoiksi (vrt. ”olen niin hermona, että minusta tuntuu kuin vauva kiusaisi minua tahallaan”, ”vauva kiusaa minua tahallaan”). Vauvan itku saattaa saada äidissä aikaan esimerkiksi ajatuksen vihamielisestä hyökkääjästä (”vauva varmaan vihaa minua, kun itkee”) tai aikaansaada pelkoa, jota on vaikea erottaa vauvan kokemuksesta (”minua pelottaa, joten vauvalla on varmaan jokin pahasti pielessä”). Vauvan itkun taustalla oleva tarve – ”Hän varmaan kaipaa, että häntä lohdutetaan. Onkohan hänellä nälkäkin?” – jää huomaamatta (Isosävi ym., 2019; Traumaterapiakeskus, 2016).
_________________ (taulukko alkaa)
ÄIDIN TRAUMAKOKEMUSTEN VAIKUTUS mielikuviin ja vuorovaikutukseen
(ks. kirja s. 33.)
VÄLTTELY Yritys olla ajattelematta hoivanantajan roolia ja lapsen tarpeita
• Kuvaus raskaudesta, äitiydestä ja vauvasta on hyvin niukkaa: ”en tiedä”, ”ei tule mitään mieleen”, ”en osaa sanoa”
• Kuvaus on epärealistisen positiivinen, ristiriitaiset ja negatiiviset puolet kielletään täysin: ”vanhemmuus on aivan ihanaa”, ”pitää vain olla kiitollinen”, ”tämä vauva pelastaa kaiken”, ”vauva ei itke ikinä”, ”minua ei suututa ikinä”
• Kokemus itsestä ei sisällä hoivanantajan vastuuta, roolit ovat kääntyneet tai sulautuneet: ”vauva tarjoaa minulle läheisyyttä, jota en koskaan saanut”, ”me pidetään huolta toisistamme”
• Lohdutus on minimaalista: esim. vauva otetaan syliin mutta lasketaan nopeasti alas
• Lapsen hätä minimoidaan: ”mikäs sulla nyt on”, ”höh, eihän tässä ole mitään hätää”; hyssyttely
• Lapsen täytyy olla aloitteellinen äidin suuntaan, äiti empii ja suostuu viiveellä vuorovaikutukseen
• Äiti ohjaa lapsen systemaattisesti esineiden pariin 1 tai lohduttaa maidolla tai syötävällä vuorovaikutuksen sijaan
• Äiti pyytää huomiota lapselta tai korostaa omaa tärkeyttään lapsen lohdutuksen kustannuksella: ”anna äidille pusu ja hali”; toistuvat viittaukset itseen: ”anna se äidille, äiti ottaa sen, anna se äidille” 2) ; lapsen kiintymyskäytöksen tahallinen voimistaminen (esim. pitkittää erotilanteita)
MIELEEN TUNKEUTUMINEN Kyvyttömyys erottaa varhaisia suhdekokemuksia nykyhetkestä, tunteiden ”tulviminen”, yli- ja alivireystilat
MIELIKUVAT
• Vihamielisyys ja kielteisyys: ”kohtuvauva potkii minua tahallaan”, ”on kohtuvauvan vika, että oloni on niin huono”, ”vauva huutaa, koska on ilkeä ja kaipaa huomiota”
• Pelokkuus: ”jotain pahaa voi tapahtua minulle tai vauvalle minä hetkenä hyvänsä”
• Avuttomuus: ”en voi tehdä mitään, kun vauva itkee”, ”tää lapsi on aivan mahdoton”
• Ylivoimaiset tunteet: ”vanhemmuus on liian vaikeaa”, ”en saa iloa mistään”, ”olen koko ajan ahdistunut siitä, miten pärjään”
VUOROVAIKUTUS
• Vihamielisyys ja kielteisyys: fyysinen, esim. lapsen kovakourainen käsittely; verbaalinen, esim. arvostelu, lapsen hädälle tai avuttomuudelle naurahtelu; lapsen kiusaaminen, esim. esineen pitäminen liian kaukana, tutilla tai tuttipullolla kiusaaminen, leikki, joka tuottaa epämukavuutta
• Pelokkuus: säikähtäneet tai ahdistuneet ilmeet vasteena vauvan viesteihin; taaksepäin vetäytyminen, kun vauva pitäisi ottaa syliin; olkapäiden nostaminen, lihasjännitys
• Avuttomuus: äiti vaikuttaa lapsenomaiselta, lamaantuu, antaa vauvan pois, kun tämä ei ole tyytyväinen, odottaa, että lapsi tekee päätöksen (esim. koska siirrytään pukemaan).
• Dissosiaatio: äidin vasteet eivät ole yhteydessä tilanteen ulkoisiin puitteisiin, esim. yhtäkkinen muutos tunneilmaisussa, poissaolevuus, jähmettyminen, uppoutuminen esineiden käsittelyyn
• Tunteiden säätelyn vaikeus: esim. äiti alkaa itkeä, kun vauva itkee
Taulukossa on hyödynnetty muun muassa seuraavaa kirjallisuutta ja arviointivälineitä: George & Solomon (2008), Isosävi ym. (2019) ja Lyons-Ruth, Bronfman & Parsons (1999). Tarkempia tietoja kirjoittajalta.
1) Tässä ei tarkoiteta jaetun tarkkaavaisuuden hetkiä tai äidin ja vauvan yhteistä esineleikkiä, vaan äidin pyrkimystä minimoida omaa rooliaan vauvan vuorovaikutuskumppanina.
2) Vaikka kaikki äidit puhuttelevat itseään joskus näin, niin vuorovaikutusta määrittävä lapsen huomion ohjaaminen itseen ja huomion pyytäminen lapselta voi kieliä siitä, että äidin on vaikea ajatella, miten hän voisi hoivaajana olla lasta varten.
_________________ (Taulukko päättyy)
Kun äidin omista varhaissuhteista on puuttunut vastavuoroisuus tai vastaukset omiin viesteihin ovat olleet traumatisoivia, voi olla liian pelottavaa tavoitella omaa ja vauvan mieltä. Lisäksi vanhemmuuteen liittyvä kuormitus sekä voimakkaat tunnetilat kytkevät korkeampia aivoalueita (etuaivokuori) pois päältä. Tällöin tulkintoja vauvan aikeista ohjaavat puolustusreaktioihin pohjautuvat nopeat ja karkeat päätelmät. Nämä myös tuntuvat hyvin ehdottomilta ja tosilta, kun niitä ei tunnisteta omiksi tulkinnoiksi (vrt. ”olen niin hermona, että minusta tuntuu kuin vauva kiusaisi minua tahallaan”, ”vauva kiusaa minua tahallaan”). Vauvan itku saattaa saada äidissä aikaan esimerkiksi ajatuksen vihamielisestä hyökkääjästä (”vauva varmaan vihaa minua, kun itkee”) tai aikaansaada pelkoa, jota on vaikea erottaa vauvan kokemuksesta (”minua pelottaa, joten vauvalla on varmaan jokin pahasti pielessä”). Vauvan itkun taustalla oleva tarve – ”Hän varmaan kaipaa, että häntä lohdutetaan. Onkohan hänellä nälkäkin?” – jää huomaamatta (Isosävi ym., 2019; Traumaterapiakeskus, 2016).
Traumaattisten kiintymyskokemusten vaikutukset raskausaikaan
Raskausajan psyykkiset ja hormonaaliset muutokset saattavat herättää traumataustaisissa odottajissa mielenterveysoireita, jotka usein jatkuvat myös vauva-aikaan (Seng ym., 2014). Äidin hoitamattomien mielenterveysongelmien seurauksena sikiö voi altistua äidin stressihormonin epätasapainoiselle eritykselle kohdussa, mikä haittaa vauvan kypsymättömän stressinsäätelyjärjestelmän kehittymistä.
raskaus kielletään kokonaan tai valmistautuminen synnytykseen ja vauvan kotiin tuloon jää täysin tekemättä. Äiti voi myös jatkaa aiempia itsesäätelykeinojaan, kuten päihteiden käyttöä, liiallista työntekoa, itsensä satuttamista tai himourheilemista vauvaa huomioimatta. Kokemukset, joita ei päästetä mieleen, voivat tulla esiin hankalina kehollisina vaivoina, kuten äärimmäisenä pahoinvointina ja kipuina.
Odotusajalle tyypillinen identiteetin sekavuus, tunteiden ristiriitaisuus ja vaatimus luopua itselle tärkeistä rooleista haastavat aiemmin muodostettuja puolustautumiskeinoja ja voivat virittää äidissä ahdistusta, turvattomuutta ja tunteen kontrollin menettämisestä. Traumatisoitunut äiti voi yrittää säilyttää siedettävän olon välttämällä ajattelemasta tai puhumasta raskaudesta ja vanhemmaksi tulosta tai kertoa esimerkiksi neuvolassa, ettei mikään tule elämässä muuttumaan. Joskus
Välttämisyrityksistä huolimatta raskausaika on omiaan tuomaan odottajan mieleen hankalia lapsuuden hoivakokemuksia. Näitä heijastellen kohtuvauva voidaan kokea omia rajoja rikkovaksi hyökkääjäksi. Odottaja voi myös alivireisesti kokea itsensä avuttomaksi ja lamaantuneeksi (”tämä vain tapahtuu minulle”) tai olla ylivireisen huolissaan ja peloissaan omasta ja vauvan terveydestä ja hengestä. Mentalisaation kytkeytyessä pois päältä äiti voi kokea, että omat hankalat ajatukset ja tunteet siirtyvät vääjäämättä ja sellaisinaan omaan vanhemmuuteen ja vauvalle.
Varhaisten traumakokemusten vaikutukset synnytykseen
Synnytykseen liittyvä jännitys ja pelko ovat luonnollinen reaktio vaativaan, kivuliaaseen ja ennakoimattomaan tapahtumaan. Hallinnan puute, kipu ja muiden avun varassa oleminen voivat kuitenkin muistuttaa traumataustaista odottajaa aikaisemmista sietämättömistä tapahtumista ja vaikeuttaa siksi huomattavasti synnytykseen valmistautumista ja synnyttämistä. On tärkeä tutkia, mitä synnytyspelkosanan taustalle kätkeytyy. Traumataustaisen äidin mielessä voi olla esimerkiksi voimakas ja varma ajatus omasta tai vauvan kuolemasta, pelko oman kehon ja mielen hallinnan menettämisestä tai ratkaisemattoman kielteinen suhtautuminen vauvaan ja vanhemmaksi ryhtymiseen. Ilman hoitoa synnytyspelko voi lisätä traumatisoituneiden naisten synnytyskomplikaatioiden riskiä.
Synnytyksen keholle ja mielelle asettama stressi viestii helposti traumataustaiselle äidille, että tilanne on vaarallinen. Tämä voi näkyä synnyttäjän yrityksenä pitää tilanne tiukasti omassa kontrollissa, ylivireisenä pelokkuutena, raivona ja mahdottomuutena pysyä paikallaan toimenpiteiden aikana. Toisaalta äiti voi pudota alivireiseen lysähtämiseen, jossa on mahdotonta olla kontaktissa ja yhteistyössä henkilökunnan kanssa ja tehdä aktiivista synnytystyötä.
Varhaisten traumakokemusten vaikutukset vanhemman ja vauvan vuorovaikutukseen
Kiintymyssuhteissaan traumatisoituneen äidin ja vauvan suhde on altis riskien kasautumiselle. Äidin mielenterveysoireilulle kohdussa altistuneen vauvan voi syntymän jälkeen olla vaikeaa rauhoittua hoivaajan avustuksella (Brand ym., 2010). Sekä äidin vauva-ajalle jatkuva mielenterveysoireilu (ks. esim. Muzik ym., 2013) että hankala raskausaika ja synnytyskokemus voivat häiritä äidin suuntautumista vauvansa auttamiseen. Syntyy helposti negatiivisia vuorovaikutuskehiä, joissa äidin hankalaksi kokema vauva herättää hänessä kielteisiä tunteita ja katkaisee mentalisaatiokyvyn. Tämä puolestaan pitää yllä äidin vääristyneitä mielikuvia ja estää hyviä vuorovaikutushetkiä.
Traumatisoituneen äidin pyrkimys vältellä traumamuistuttajia ja toisaalta näiden tunkeutuminen äidin mieleen voivat näyttäytyä ennakoimattomana, vauvan ilmaisuihin sopimattomana, vauvan tarpeet ohittavana tai vauvan stressiä lisäävänä käyttäytymisenä (Lyons- Ruth ym., 1999; ks. taulukko). Vetäytyminen voi olla etäisyyden pitoa lapseen, mutta myös äidin varovaisuutta ja empimistä vauvan tehdessä aloitteita tai lähestyessä häntä ja mahdollisimman vähäistä kehollista kontaktia vauvan kanssa. Kun vauvan kanssa oleminen palauttaa traumakokemuksia äidin mieleen, äiti voi käyttäytyä vauvaa kohtaan vihamielisesti, pelokkaasti, avuttomasti tai tilanteeseen liittymättömästi ja oudosti (dissosiaatio). Toisinaan stressitilanteet, joissa lapsi tarvitsisi apua, voivat herättää äidin omat hoivan ja huomioinnin tarpeet, ja äiti voi pyytää hellyydenosoituksia ja läheisyyttä lapselta.
Suojaavien kokemusten merkitys
Vaikka raskaus- ja vauva-aika voi altistaa äitiä traumaattisten kiintymyskokemusten haittavaikutuksille, niiden siirtyminen omaan vanhemmuuteen ei ole vääjäämätöntä. Mahdollisuus palauttaa mieleen lyhyitäkin kokemuksia turvan tunteesta sekä rakastetuksi ja suojelluksi tulemisesta lapsuudessa suojaa äitiä raskaus- ja vauva-aikaisilta traumaperäisiltä oireilta ja ehkäisee lasten altistumista traumaattisille kokemuksille (Narayan ym., 2017). Esimerkki suojaavasta muistosta voisi olla seuraava: ”Muistan, että kun isäni riehui kännissä, niin juoksin isoäidin luokse, joka halasi minua ja silitti hiuksiani. Hän tuntui isolta ja lämpimältä.” Menneet ja nykyiset suhteet muihin aikuisiin kuin omiin vanhempiin – sukulaisiin, kavereiden vanhempiin, seurustelukumppaneihin, ystäviin ja ammattiauttajiin – voivat mahdollistaa myötätuntoista suhtautumistapaa omiin hankaliin varhaiskokemuksiin ja auttaa rakentamaan hyväksyvää näkemystä itsestä ja muista ihmisistä.
Traumaperäisten ilmiöiden tunnistaminen ja hoitaminen raskaus-, synnytys- ja vauva-aikana
Raskaus on ratkaisevan tärkeä aika selvittää, onko äidin psyykkisen ja fyysisen huonovointisuuden taustalla traumakokemuksia. Tämä selviää kysymällä hankalista lapsuudenkokemuksista neuvolassa ja muissa palveluissa, joissa vanhemmat käyvät. Traumakokemuksia raportoivat vanhemmat tulee ohjata nopeasti hoidon ja tuen piiriin, sillä se suojaa äitiä ja kohtuvauvaa ylivoimaiselta stressiltä ja voi auttaa äitiä raivaamaan mieleensä tilaa vanhemmuuden ja vauvan ajattelemiselle. Äidin ahdistuksen, pelkojen, masennusoireiden ja stressin lievittäminen kaikin tavoin (esimerkiksi tihennetty neuvolaseuranta, synnytyssairaalan pelkopoli) on hyvin perusteltua vauvan kehityksen turvaamiseksi. Useimmiten tarvitaan moniammatillista tukea ja hoitoa, joka suunnitellaan jatkuvaksi synnytyksen yli vauva-aikaan. Äidin kuormituksen säätelemiseksi tarvitaan käytännönläheistä, konkreettista apua (kotipalvelu, neuvonta- ja ohjauskäynnit) ja aikuispsykiatrian osaamista, mutta tämän rinnalla tulee hoitaa äidin ja vauvan vuorovaikutussuhdetta ja huomioida koko perheen tilanne.
Terveys- ja sosiaalialan ammattilaisten traumatietoisuus on edellytys sille, että he pystyvät auttamaan äitiä keskittymään raskaus-, synnytys- ja vauvavaiheen keskeisiin tehtäviin ilman välttelyä ja ilman, että niistä tulee äidille uusia sietokyvyn ylittäviä kokemuksia. On keskeistä, että osaamme tunnistaa äidissä aktivoituvia yli- ja alivireystiloja ja näitä heijastelevia mielikuvia itsestä ja vauvasta sekä vuorovaikutuskäyttäytymistä. Ammattilaisten olisi tärkeää tunnistaa myös itsessään herääviä reaktioita: tuntuuko tämän äidin kanssa siltä, etten uskalla kysyä, miten hän voi tai miten perhe on valmistautunut vauvan tuloon (välttely)? Tai vaihtoehtoisesti, herättääkö äidin ylivireys itsessäkin hätää ja esimerkiksi tarpeen ohjata hänet muualle? Vaikuttaako passiivinen, alivireinen odottaja hoitoa vastustavalta ja hankalalta? Näissä tilanteissa on tärkeää pysähtyä ja palauttaa oma säätely- ja ajattelukyky, jotta pystyy auttamaan äitiä ja vauvaa.
Traumatisoitunut äiti tarvitsee tietoa varhaisen traumatisoitumisen vaikutuksista itsesäätelykykyyn ja vanhemmuuteen ja myös tiedon siitä, että nykyhetken hankaluuksiin on mahdollista vaikuttaa. Uudenlainen ymmärrys usein omiksi virheiksi koetuista itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen vaikeuksista vähentää äidin häpeää ja antaa toivoa muutoksesta. Tämän seurauksena voi tulla mahdollisemmaksi tunnistaa itselle tyypillisiä hankalia vanhemmuuden tilanteita ja pohtia selviämiskeinoja. Vertaistuki voi keskeisesti muuttaa näkemystä siitä, että on viallinen ja erilainen kuin kaikki muut. On tärkeää, että äiti saa yhdessä ammattilaisen kanssa opetella itsesäätelyn ja itsestä huolehtimisen keinoja, joita hänellä ei vielä ole. On tarpeen paitsi etsiä vakautuskeinoja traumaperäisiin oireisiin, myös tunnistaa ja tukea vanhemman voimavaroja, jotta hän voi käyttää niitä apuna toipumisessa ja vahvistumisessa (Traumaterapiakeskus, 2016).
Äidin ja vauvan suhdetta on usein tarpeen hoitaa pitkäkestoisesti. Lapsen uudet kehitysvaiheet, esimerkiksi uhmaikä, voivat toimia uusina traumamuistuttajina. Terapeuttisen muutoksen pohjana ovat uudenlaiset, turvalliset suhdekokemukset työntekijän ja äidin, työntekijän ja vauvan, äidin ja vauvan sekä koko kolmikon välillä. Työntekijän avoin ja läpinäkyvä kommunikointi on osa turvallisuuden luomista, ja hänen onkin tärkeää sanoittaa äidille oman toimintansa ja kiinnostuksen kohteidensa syitä. Keskusteltaessa äidin kiintymyskokemuksista ja nykysuhteesta vauvaan sekä vanhemmuudesta työntekijän tulisi huomioida, laukaiseeko näiden ajattelu äidissä säätelemättömiä oloja. Työntekijän tehtävä on tällöin painaa jarrua ja auttaa yli- tai alivireinen äiti takaisin siedettävään oloon, jossa ajattelu ja kontakti vauvaan on mahdollinen.
Hoidossa on tärkeää olla riittävästi äidin ja vauvan vuorovaikutuksen äärellä. Usein on tarpeen ehdottaa ja kokeilla erilaisia vauvan kanssa olemisen tapoja äidin kanssa yhdessä, samalla vauvan reaktioita sanoittaen. Työntekijä tuo tärkeää, mentalisoivaa näkökulmaa vuorovaikutukseen arvaillessaan, mitä vauvan mielessä kenties on (”ehkäpä”, ”onkohan”, ”voisikohan olla”), ja kysellessään, mitä äiti tästä ajattelee. Työntekijä kiinnostuu uteliaasti myös äidin toiminnasta tilanteessa: ”Ohhoh, nostit vauvan nopeasti syliin, kun hän alkoi tavoitella lelua! Mitähän ajattelit silloin?” Keskustelu vauvan senhetkisistä kyvyistä ja tarpeista on myös tärkeä osa hoidollista työtä – esimerkiksi nelikuinen ei vielä tee asioita ”tahallaan” (mutta äidistä voi tuntua siltä!). Jos äidin on hyvin vaikeaa miettiä omia ja vauvan mielensisältöjä vuorovaikutustilanteissa, videopalaute aikuisten kesken voi tarjota tähän vähemmän tunnelatautuneen mahdollisuuden (ks. esim. Schechter ym., 2015). Työntekijän säätelyavun turvin äiti voi muodostaa nykyhetkeen perustuvia ja hyväntahtoisia tulkintoja vauvan viestinnästä ja vastata vauvalle tämän tarpeita tavoitellen.
Lähteet
Brand, S. R., Brennan, P. A., Newport, D. J., Smith, A. K., Weiss, T. & Stowe, Z. N. (2010). The impact of maternal childhood abuse on maternal and infant HPA axis function in the postpartum period. Psychoneuroendocrinology, 35(5), 686–693.
Brewin, C. R., Cloitre, M., Hyland, P., Shevlin, M., Maercker, A., Bryant, R. A., ... Reed, G. M. (2017). A review of current evidence regarding the ICD-11 proposals for diagnosing PTSD and complex PTSD. Clinical Psychology Review, 58, 1–15.
Bureau, J. F., Martin, J. & Lyons-Ruth, K. (2010). Attachment dysregulation as hidden trauma in infancy: Early stress, maternal buffering and psychiatric morbidity in young adulthood. Teoksessa R. A. Lanius, E. Vermetten & C. Pain, C. (toim.), The impact of early life trauma on health and disease: The hidden epidemic (s. 48–56). New York: Cambridge University Press.
Cohen, L. J. & Slade, A. (2000). The psychology and psychopathology of pregnancy: Reorganization and transformation. Teoksessa C. H. Zeanah, Jr. (toim.), Handbook of infant mental health (s. 20–36). New York: Guilford Press.
Fraiberg, S., Adelson, E. & Shapiro, V. (1975). Ghosts in the nursery. Journal of the American Academy of Child Psychiatry, 14(3), 387–421.
George, C. & Solomon, J. (2008). The caregiving behavioral system: A behavioral system approach to parenting. Teoksessa J. Cassidy & P. Shaver (toim.), Handbook of attachment: theory, research, and clinical application (2. painos, s. 833–856). New York, NY: Guilford Press.
Herman, J. L. (1992). Trauma and recovery. The aftermath of violence – from domestic abuse to political terror. New York: Basic Books.
Isosävi, S., Wahlström, J., Flykt, M., Heiskanen, L., Finger, B., Puura, K. & Punamäki, R.- L. (2019). Dysregulated motherhood: Exploring the risk features in a mother’s caregiving representations. Journal of Infant, Child, and Adolescent Psychotherapy, 18(1), 29–57.
Lyons-Ruth, K., Bronfman, E. & Parsons, E. (1999). Maternal frightened, frightening, or atypical behavior and disorganized infant attachment patterns. Monographs of the Society for Research in Child Development, 64(3), 67–96.
Muzik, M., Bocknek, E. L., Broderick, A., Richardson, P., Rosenblum, K. L., Thelen, K. & Seng, J. S. (2013). Mother–infant bonding impairment across the first 6 months postpartum: the primacy of psychopathology in women with childhood abuse and neglect histories. Archives of women's mental health, 16(1), 29–38.
Narayan, A. J., Ippen, C. G., Harris, W. W. & Lieberman, A. F. (2017). Assessing angels in the nursery: A pilot study of childhood memories of benevolent caregiving as protective influences. Infant Mental Health Journal, 38(4), 461–474.
Perry, B. D., Pollard, R. A., Blakley, T. L., Baker, W. L. & Vigilante, D. (1995). Childhood trauma, the neurobiology of adaptation, and “use-dependent” development of the brain: How “states” become “traits”. Infant Mental Health Journal, 16(4), 271–291.
Punamäki, R.-L. & Isosävi, S. (2013). Varhainen vuorovaikutus ja vanhemman trauma: analyysi vaikutuspoluista ja suojaavista tekijöistä. Psykologia 48(5–6), 417–430.
Schechter, D. S., Moser, D. A., Reliford, A., McCaw, J. E., Coates, S. W., Turner, J. B., ... & Willheim, E. (2015). Negative and distorted attributions towards child, self, and primary attachment figure among posttraumatically stressed mothers: what changes with clinician assisted videofeedback exposure sessions (CAVES). Child Psychiatry & Human Development, 46(1), 10–20.
Schechter, D. S. & Willheim, E. (2009). When parenting becomes unthinkable: intervening with traumatized parents and their toddlers. Journal of the American Academy of Child & Adolescent Psychiatry, 48(3), 249–253.
Seng, J. S., D'Andrea, W. & Ford, J. D. (2014). Complex mental health sequelae of psychological trauma among women in prenatal care. Psychological Trauma: Theory, Research, Practice, and Policy, 6(1), 41.
Solomon, J. & George, C. (2011). The disorganized attachment-caregiving system. Dysregulation of adaptive processes at multiple levels. Teoksessa J. Solomon & C. George (toim.) Disorganized attachment and caregivig (s. 3–24). New York, NY: Guildford Press.
Traumaterapiakeskus RY (2016). Hoivattavaa vanhemmuutta. Opas lapsuuden kaltoinkohtelusta toipuvien vanhempien ryhmämuotoiseen tukemiseen. Helsinki: Traumaterapiakeskus.
